Silja Heinonen 5.5.1941 – 17.11.2007

1236329.jpg

"
...Sinä talvisena päivänä pieni enkeli tarttui käteeni. Se pieni enkeli johdatti minut ikuiseen valoon, maahan kauniiseen..."


Tavallisen ihmisen kuolemaan johtanut auto-onnettomuus. Koruton yhden palstan uutinen sanomalehden uutissivulla. Vanhempi haapavetinen nainen. Ei käyttänyt turvavyötä.


Onnettomuus ei ole mediallisesti dramaattinen. Onnettomuutta ei aiheuttanut julkisuuden henkilö. Kukaan julkisuuden henkilö ei järkyttynyt onnettomuuspaikalla. Onnettomuuden uhri ei ollut julkisuuden henkilö. Vain vanhempi haapavetinen nainen. Syyttömänä väärässä paikassa. Ei käyttänyt turvavyötä.


Suru. Ihmisen kokoinen aukko monen ihmisen elämässä. Turha kuolema.


Mitä asioita elämästä vilisee ohi ennen kuin pimeys laskeutuu, ja hymyilevä enkeli tarttuu käteen ja johdattaa sinne, missä ei kuulu poliisiauton ääni eikä ambulanssin pillin ulvonta? Siihen ei anna vastausta murskaantunut ohjaamo eikä vääntynyt ohjauspyörä, jota rakas ihminen viimeisellä hetkellään puristi.


Muistot valokuva-albumissa. Muistot kotipihan kukkapenkissä. Muistot sydämessä. Viimeiseksi jäänyt kohtaaminen. Iso kattilallinen maitopottuja odottamassa odotettua vierasta. Parin päivän päästä kiireinen halaus kotimökin kuistilla. Työ odottaa. Täytyy mennä.


Säästinkö suudelmani liian pitkään? Tavoittiko se rakkaan ihmisen enkelten valtakunnassa? Kolariauton lattialla törmäyksen sekoittamien tavaroiden joukossa paperinen nenäliina. Kuivuvatko kyyneleet?


Miten kertoisin äidistäni sellaiselle ihmiselle, joka ei äitiäni koskaan tuntenut? Kuvailisinko äitiäni järkähtämättömänä oikeudenmukaisuuden puolustajana ja määrätietoisena organisaattorina sekä asioiden eteenpäinviejänä, usein jopa jääräpäisyyteen saakka?


Vai yrittäisinkö kalpeiksi jäävin sanakääntein kuvata äitini kaunosieluisuutta, joka ilmeni rakkautena kaikkeen kauniiseen. Kukkiin. Laila Hietamiehen romaaneihin.


Kertoisinko äitini hoivausviettiä muistuttavasta lähimmäisenrakkaudesta. Näinhän joskus äidille sanoin, työlääntyneenä neuvojen tuputukseen satojen kilometrien päässä elämäänsä elävälle aikuiselle pojalle.


Vai korostaisinko äitini sydämellisyyttä ja avuliaisuutta lähimmäistä kohtaan, sekä pyyteetöntä auttamishalua, joka ilmeni huolenpitona omaisista kauan ennen kuin omaishoidosta ryhdyttiin puhumaan.


Äitini eli elämäänsä tiukasti kiinni arkipäivässä ja arkisissa asioissa. Kaiken arkisen rinnalla hän vaali muistoja, talletti niitä ja ehkä joskus tutki muistojen kokoelmaansa. Tekivätkö muistot tavallisen ihmisen arkipäivästä sunnuntain, sitä ei omaa elämäänsä rakentava aikuisikäinen poika koskaan äidiltään tiedustellut. Hän ei osannut aavistaa, millaisia asioita äiti vuosien varrella talletti.


Mitä kaikkia asioita äitien kätköistä löytyy. Koulutodistuksia. Kukkakortti alaluokalla myönnetystä stipendistä. Koulun luokkaretkestä kertova lehtileike, oma poika kuvassa eturivissä. Muutama harva kirje huolellisesti talletettuna. Useamminkin olisin voinut kirjoittaa. Erillisessä nipussa äitienpäiväkortit sekä ulkomaanmatkoilta muutama postikortti. Äidin mielestä ulkomaanmatkailu oli turhaa rahan haaskaamista.


Kaapin alahyllyllä ompelukorin takana huolellisesti pakattu vaalea vaatenyytti. Vauvanvaatteita. Haave isoäitiydestä ei äitini kohdalta toteutunut. Sitäkö varten äiti säilytti ainoan poikansa vauvanvaatteita, oli säilyttänyt niitä jo yli 40 vuotta? Vai näkikö hän aikuisen poikansa edelleen potkuhousuissa ja pienissä kumisaappaissa, talsimassa lätäkköön kuraisella 60-luvulla Humalojan kapealla kylänraitilla?


Äidin uskottu ystävä ja rakas naapuri surunvalittelua esittäessään sanoo: -Sinä olit äidillesi kaikki kaikessa!


Tieto äidin kuolemasta tuli kesken työpäivän tilausajolinja-auton ohjauspyörän taakse. Seuraavana päivänä matkalla Vantaalta Haapavedelle luin sanomalehdestä kolariuutisen.


Koruttoman yhden palstan uutisen kruununa oli irrallinen ja kylmä toteamus, kuin kesken päättynyttä elämää tärkeämpi julistus, jonka paikkansapitävyyttä epäilen. Ei käyttänyt turvavyötä.


Äiti muistutti turvavyön käytöstä aina poikaansakin. Muistutti silloinkin, kun poika lähti kyydittämään äitiään Helsingissä Eduskuntatalolle, omaishoitajien liiton 15-vuotisjuhliin, ja myöhemmin illalla Säätytalolle sosiaali- ja terveysministerin vastaanotolle.


Siellä me istuimme Maliniemen Yrjön kanssa Suomen Pankin rappusilla ja katselimme, kun ministeri Tuula Haatainen purjehti Säätytalon portaita ylös muun seurueen perässä. Yhdessä tuumimme, että eivät meidän kyydittävämme ihan turhaa porukkaa ole, vaikka joku internetin keskustelupalstalla nimettömänä omaishoitajia näin solvasikin.


Kerroin äidille miten ylpeä olin saadessani toimia hänen kuljettajanaan, enkä mistään hinnasta olisi päästänyt äitiäni arvokkaaseen juhlatilaisuuteen taksikyydillä. Monta muuta asiaa sen sijaan jäi sanomatta. Enkelin käsi ennalta varoittamatta tarttui äidin käteen talvisena päivänä ja johdatti äidin toiseen maailmaan.


Terveiseni äidille saattelee matkaan kaipauksen kyynel ja luottamus siihen, että äidin on turvallinen ja hyvä olla.


Vaikka en sitä koskaan äidille selväsanaisesti suoraan sanonutkaan, uskon ja toivon äidin tienneen, että hän oli minulle niin rakas.


Ari Heinonen